Maanantai on kohtuullisen tyly päivä, yleensä. Aamupäiväni sujui tosin epätavallisen letkeästi, jopa mukavasti. Olen vuorotteluvapaalla ja myös miehellä sattui olemaan vapaapäivä. Olimme kotona kahdestaan ja vietimme rauhallista laatuaikaa keskenämme. Uskokoon ken tahtoo. Kohtuuttomuudet alkoivat koulusta palaavien lasten myötä.
Esikoisen koulupäivä oli järjettömän lyhyt: vastahan hän lähti kouluun ja heti jo tuli takaisin. Kolme tuntia koulua eikä läksyjä nimeksikään! Mahtava alku viikolle.
Keskimmäinen toipuu parhaillaan viikon takaisesta nielurisaleikkauksesta ja vietti sairasloman jäljiltä koulussa oikein hauskan päivän: makoili patjalla kun toiset hikoilivat liikuntatunnilla, ja ruokatunnilla sai syödä viiliä kumipottujen sijasta. Kohtuullisen hauska koulupäivä siis hänelläkin.
Kuopuksen kohdalla alkoi sitten mennä pieleen. Koulumatkan päätteeksi pojan oli pakko päästä kaverin kanssa ison tien toiselle puolen ajamaan takaa fasaania. Äiti huomasi tyhmän leikin liian lähellä vaarallista tietä vasta postilaatikolla käytyään. Kotiinkutsuääni oli kohtuullisen kantava.
Sitten tuli viesti koululta, että puhuttelussa ollaan oltu. Syy juontui viime perjantain kotimatkaan, jolloin oli tullut samaisen kaverin kanssa kiusattua rinnakkaisluokkalaista. Olivat pikkupojat yrittäneet kammeta ojaan itseään päätä pidempää tyttöä. Huonostihan siinä kävi, pojille. Mutta koska he aloittivat hölmöilyn, niin joutuivat siitä toki maksamaan. Kohtuullisuusopetus tulee tässä: tyhmyydestä sakotetaan, ja se on aivan oikein.
Kohtuuttomaksi tunnelma muuttui, kun alettiin läksyjä vääntää kaiken sättimisen jälkeen. Silloin meni hermo. Ensin ekaluokkalaiselta ja lopulta äidiltä. Voiko kohtuullista kiukkua tuntea? Miten ilmaistaan suurta ärtymystä olematta kohtuuttoman vihainen? Minun ainakin on aloitettava kohtuullistaminen omista tunteistani. Cool down.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti